maanantai 9. maaliskuuta 2015

I am the law

RANTAKUNTOON 2015

En oo varmaan ihan väärässä, jos väitän että joku toinenkin pystyy samaistumaan tähän surullisen kuuluisaan, ehkä jo vähän banaalilta kalskahtavaan "rantakunnon" saavuttamisen ikuiseen tavoitteluun. Itelleni tyypillinen tapahtumakulkuhan on seuraavanlainen: hetkittäinen innostuminen, ryhdistäytyminen, yllättyminen "hei, täähän vois tänä vuonna jopa onnistua" ja sit BOOOMCRASHBURN, vuosisadan sortuminen. Ja ei, eipä oo Emppu tänäkään vuonna lihakset kireinä ja kiiltävinä rannalla kirmaamassa kuin Baywatchissa konsanaan. Tosiasia on, että nautin kyllä kevyestä ja monipuolisesta ruokavaliosta. Hedelmät ja kasvikset on poikkeuksetta (no ei ehkä ihan vuoden jokasena päivänä, aina ei pysty vaikuttamaan asiaan) osa mun päivittäistä elämää. Mutta. Pizza & beer, do I need to say more? Ja koska mäkin oon vaan ihminen, vieläpä erityisen nautinnon-ja mukavuudenhaluinen, ei noi kurinalaiset kuurit oo vaan koskaan toiminut mulla. Ainakaan tähän mennessä.

Tää rantakuntojuttu ja ulkonäkökeskeisyys on kyllä todella monesti pistäny mietityttämään. Oishan se kiva olla hyvässä kondiksessa ja timmi, mut onks se oikeesti sellanen ihanne ja arvo, minkä takia tulis tuntea hirveitä paineita, morkkista ja kärsiä huonosta itsetunnosta? Just because you got a little spare tire on your waist? Tarkotan siis tällä ihan kuitenkin vielä normaalipainosia ihmisiä joilla nyt ei vaan hektisen arjen ja itsekurin matalan kynnyksen takia oo ihan slimmiä sixpackia. Ja naisille tää taitaa olla vielä miehiä enemmän ongelma. Monesti oon todistanu omalta tai jonkun ystävän kohdalta tällaista kriisiä, kun oma ruho ei miellytä ja pettyy omaan käytökseensä itteään kohtaan. Toisen on helppo torjua kaiffarin itsekritiikki ja nähdä miljoona hyvää asiaa vastapuolessa. Se on vaan toi oma polla joka jaksaa niuhottaa turhasta ja pistää repimään hiuksia. Ja tavallaan kaikista katkeransuloisinta on se, että valittaa ja vähätellä jaksaa kyllä, mutta muutokseen ei riitä energiaa. Se että oot selvästi häiriintynyt asiasta, se haittaa sun elämää, koet sen ongelmallisena. Eikä asialle kuitenkaan saa tehtyä mitään.

Tässä tietysti paljon vaikuttaa se, missä suuruusluokassa ongelman kanssa painii. Käykö vaan toisinaan aallonpohjassa, mut normaalisti tulee asian kanssa toimeen, vai alkaako se kontrolloimaan jokapäiväistä elämää ja ajatuksia. Either way, ite on aina ittensä pahin vihollinen. Ja se on ihan bullshit! Toki on ihan totta ja tervettäkin, että ihminen on itsensä pahin kriitikko ja paras ystävä, mut todella valitettavan usein mun silmissä vaikuttaa siltä että se bff puolisko on joillain tyypeillä unohtunut johonkin jossain vaiheessa elämänpolkua. Miks ihmeessä? Sehän on ihan kamalaa. Tietty ei oo hyvä digata itestään liikaakaan, kukaan ei jaksa narsisteja. Mut aina pitäis muistaa arvostaa ja rakastaa itteään, vaikka kuinka outo, kierosilmänen kusipää oliskin. 

Kuulosti nyt siltä että mulla olis hirveen harmoninen ja tasapainonen itsetunto ja näin ollen valtuudet toimia jonain zen-guruna. Far from that. And I mean far. Mua on vaan usein vaivannut tää asia. Ystävien, läheisten, naapurien, ihan kenen vaan tuki on tärkeää, mut kyllä se oma tuki itelleen on arvokkainta. Harmi vaan että sellasen pesunkestävän, ehdottoman itsearvostuksen omaksuminen on pitkän ja kivisen tien takana. Ja sillä tiellä tulee eksymään, jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Ihan perimmäisenä pointtina mulla tässä kaikessa pohdiskelussa kuitenkin oli se, että te kaikki jotka ette tänä(kään) vuonna saavuta sitä biitsin timmein-titteliä, don't be too hard on yourselves! Koska ette oo ainoita. Mennään sit yhessä kaljalle ja pizzalle ja nautitaan siitä, ettei ainakaan ekoina kuolla hississä.








Ei kommentteja: