Because I can, ja Oona anto mulle luvan, pistän tänne nyt pienimuotosen hirviötekstin. Osa yksi.
RELIGION & ME
Yks mua eniten filosofisella, rationaalisella ja sosiaalisella tasolla vaivaava aihepiiri on ehdottomasti ikivanha ja kuuluisa uskonto.
Elin pitkään, lähes tulkoon koko tähän astisen elämäni harmaalla alueella. Olin kuuliainen agnostikko ja mulla oli pitkään agnostiset näkemykset hengellisiin asioihin. Olin justiinsa sellanen maailman ikävin ja tylsin debaattikaveri, koska mun kanta asiaan oli yksinkertaisesti vaan se, ettei mulla ole tai voi olla kantaa tähän aiheeseen. No okei, sen verran oli kyllä joo skeptisyyttä että suhtauduin aika epäluuloisesti jonkun yliluonnollisen jumaluuden olemassaoloon. Mutta muuten olin melko vannoutuneesti sitä mieltä ettei tän suuruusluokan kysymykseen voida inhimillisen käsityskyvyn rajoissa saada vastausta, ainakaan tyydyttävää sellaista.
Tää aika elämästä oli melkosen nice & smooth. Ei konflikteja, ei mielipahaa. Ei mielipidettä, ei ylimääräistä henkilökohtaista päänvaivaa. Toisin sanoen, EI MUNAA (metaforisessa mielessä ofc). En osaa sit oikein sanoa mikä johti tähän tän hetkiseen tilanteeseen. Uskonto on kuin politiikka. Hell, uskonto ON politiikkaa. Ennen olin sellanen vasemmistoon kallellaan oleva kepu, ja nyt sit kokonaisvaltaisesti vasemmistossa. Eli ateisti.
Ja oon aina ottanu kierroksia vähän oudoista, ehkä jonkun mielestä turhistakin, jutuista. Myönnetään. Mut mun verenpaine on viime aikoina ollut ihan törkeessä noususuhdanteessa tästä ehkä yhdestä maailman kiistellyimmästä asiasta.
USKONTO. Jaksaa se aina vaan ihmetyttää. Mullahan ois ihan sataviiskytkuusmiljoonaa kysymystä ja kyseenalaistusta tästä. Mutta ihan ensimmäisenä vois miettiä sen yhteiskunnallista asemaa, koska se on varmaankin kaikista painavin ja laajimmin koskettava tekijä. Jos yhteiskunta vaikuttaa yksilöön ja uskonto yhteiskuntaan, voidaan simppelillä 1+1 laskutoimituksella todeta uskonnon vaikutusalueen ulottuvan lähes jokaiseen planeetta Maan homo sapiens sapiekseen. Joka, anteeks nyt vaan kovasti, SUCKS ASS, big time.
On todella hämmästyttävää, että vielä nykyäänkin maailmassa uskonnolla on niin kertakaikkisen mahtipontinen asema. Jotenkin vähän sellanen fiilis että tää yhteiskunnan modernisaatio kohti sekularisaatiota jäi jossain vaiheessa kesken, tai ainakin oleellisesti hidastui. Unohtu polkemaan paikoilleen. Miks ihmeessä? Kaikkien teknologian, tieteen ja individualisaation murrosten jälkeenkin punaista lankaa ja elämää johdattelevia säännöksiä haetaan ikivanhojen (no, onhan noita uudempiakin uskonnollisia kirjoituksia tietty olemassa) kirjoitusten dogmeista.
Uskontoa (ehkä lähinnä kristinuskoa ja sen eri ilmenemismuotoja) on usein puolusteltu ja sen hyödyllisyyttä (jopa välttämättömyyttä/tarpeellisuutta) perusteltu sen moraalisen arvokkuuden tähden. Että me luonnoltamme villit ja raakalaismaiset ihmisparat tajutaan ettei naapuria saa tappaa tai ryöstää, tai että ihmisille pitää olla kiva koska God says so. Ja jos et tottele, piru periköön ja ikuinen helvetin liekki kärventäköön persnahkaa. Oon aina pohtinut näiden moraalisten opetusten ja hyveiden kohdalla, että miks niiden ymmärtämiseen ja arvostamiseen tarvitaan sitä uskontoa? Eikö (ainakin tän päivän maailmassa) pystyis päättelemään jo ihan filosofisten, psykologisten, biologisten ja sosiaalisten näkökulmien pohjalta, mikä on meille hyväksi ja inhimillistä? Voi tietty olla, että Jumalan sanaa pidetään suuremmassa painoarvossa kuin tiedemiesten ja älykköjen päätelmiä. Ihmisen näkökulma on aina kyseenalaistettavissa, mut hey, eihän Jumalan käskyä sentään viiti uhmata? Vai?
Eikö ois paljon käytännönläheisempää ja helpommin omaksuttavampaa perustaa näkemyksiä rationalismin ja empirismin pohjalta? Lähestyä moraalisia arvoja järjen ja hyvinvoinnin kannalta? Vai onko vähättelevää ja hengellisen elämän itsemurha elää maallisten doktriinien mukaisesti? Sue me, mut jostain kumman syystä mun korvaan kuulostaa kohtuullisemmalta pyytää "uskoa" yhteisiin sääntöihin tieteellisiin ja antropologisiin todisteisiin vedoten. Eikä vaatia uskoa ja kunnioitusta elämänohjeisiin sen takia, että joku yliluonnollinen, kaikkivoipa kaikkivaltias jumalainen luoja on marttyyripoikansa elämää, kuolemaa ja uhrautumista käsittelevien (ristiriitaisten, epätarkkojen ja tulkinnanvaraisten) kirjoitusten kautta käskenyt niin.
Ite koen tän vaan niin päivänselvänä juttuna, etten voi sille mitään että mun mielestä uskonnoille ei tulis antaa minkäänlaisia erioikeuksia tai auktoriteettia. Missään tilanteessa, milloinkaan. On täysin eri asia vedota eettisiin, omaantuntoon liittyviin tai näkemyksellisiin (ei uskonnollisiin) asioihin ja periaatteisiin, esim. aseistakieltäytyminen tai kasvissyönti. Uskonto on joukko uskonnollisia uskomuksia, ja haluan nimenomaan painottaa sanaa uskomuksia. Niillä ei ole nimellistä totuudellista arvoa. Uskomuksen määritelmä on itsessään edelleenkin vähän kiistanalainen, mutta osaksi se tarkoittaa uskoon tai luuloon pohjautuvaa käsitystä. Luuloon. Käsitystä. Toisaalta tietoteorian näkökulmasta uskomus kuvaa mielentilaa, jossa yksilö uskoo väittämänsä totuuteen. Väittämä voi olla sitten tosi tai epätosi. Ja en tiiä meenkö ihan metsään tässä, mutta voisin kuvitella että uskoon väittämään totuuteen vaadittaisiin jonkunlaisia todisteita ja selityksiä. Kumpi niitä sitten tarjoaa laadullisesti ja/tai määrällisesti enemmän ja paremmin, uskonto vai tiede? Henkilökohtaisesti, valinta ei vaikuta kovin vaikealta.
Voisin nyt tsekkailla jotain siistejä tilastoja eri uskontoryhmien prosentuaalisesta määrästä koko ihmiskunnasta, mutta katsomattakin on selvää ettei uskonnot/uskovaiset yhteismäärältään ole vähemmistössä verrattuna ateisteihin. Eli raksi ruutuun-valintakysymys uskonto vs. tiede ei taida sitten ollakaan niin helppo ja yksioikoinen miltä vaikuttaa. Minkä takia? Se selviää seuraavassa jaksossa ehehehe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti