keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Crazy circles never seem to end

Yhtäkkiä, out of nowhere, kun jostain ihmeen syystä eksyin selaamaan Oonan (harvoin nähty/kuultu, taruolennon kaltainen, huhun mukaan tämän blogin toinen kirjoittaja?) vanhaa blogia, aloin kelaamaan elämää. Tantantaa, todella fresh aihepiiri, kyllä! Alkuun tosiaan Oonan blogia selatessani ihastelin kuinka toinen on ollut joskus niin nuori ja viaton. Ja sit kelasin että hold your horses, ihan sama pätee kyl itteenikin, eipäs naureskella toisille niin huolettomasti. Ja näin alkoi taas eräs lukuisista nostalgiointimomenteista.

Oon ihan paatunut nostalgikko, tiedostan sen ja voin hyvin tunnustaa. Tällä kertaa kyseessä on tosin vähän erilainen nostalgia; aloin selailemaan omia parin, kolmen, neljän vuoden takaisia teinikuvia ja miettimään, mitä silloin ajattelin omasta tulevaisuudesta. Esimerkiksi tästä hetkestä. Emppu 21vee. Ja voi, kuinka kirkassilmäinen ja sileäposkinen pieni idealisti olin. Kaiken piti selvitä lukiossa. Ajattelin aina yläasteelta johonkin lukion toiselle (ehkä) asti että teen tässä vaiheessa elämää varmaan jo jotain tosi coolia ja tarkoituksellista. Lukiossa löytäisin jonkun intohimon, opiskelisin, kouluttautuisin, parantaisin maailmaa ja chillailisin. Haha. Söpöä.

Joojoo, fakta on että 21 vuotias ei oo oikeesti vanha. Mut kieltämättä kun kattoo vaikka vaan parin vuoden takaisia kuvia ja pääsee takasin niihin fiiliksiin mitä silloin oli, tulee vähän vanhempi olo. Ne kuvat saa aikaan jotain sympatian ja haikeuden sekaisia fiiliksiä. Ja jotenkin kun aina aattelee vaikka et okay, kahen vuoden päästä oon varmaan saanut jotain aikaseks ja silloin asiat on selvinny ja elämä skulaa. Yhtäkkiä on se kahen vuoden päästä ja havahut siihen et oot sellasessa tilanteessa mitä et ois osannu edes kuvitella silloin kaks vuotta aikasemmin. Ja mikään ei oo vieläkään selvinnyt.

Äsken suihkussa purskahin nauramaan (oon ollut tässä sellaset 6 päivää kohta vaan kotona neljän seinän sisällä, voi olla kevyttä mökkihöperyyden alkua). On hetkiä kun omasta elämästä ajattelee tosi positiivisesti, oot ihan invincible fiiliksellä. Nautit siitä tunteesta et sulla on paljon vielä kaikkea mahtavaa paskaa koettavana, jos takaiskuja tulee, tulkoon. Ja sit on niitä hetkiä kun millään oikeasti hyvälläkään asialla ei tunnu olevan painoarvoa, sun elämä on mitätön maailmanlaajuisessa mittakaavassa ja uppoot vaan täydelliseen nihilismiin. Nojoo. Siis äsken suihkussa mulla oli joku näiden kahden fiiliksen balanssi. Se oli niin puhtaan vilpitön, teeskentelemätön reaktio että harvoin ehkä edes ihmisellä on. Aloin vaan miettimään omaa elämää. Menneisyyttä ja nykyisyyttä. Yleensä tällaisesta aiheesta vois vetää vaikka kuinka diippejä koukeroita, mut ei tällä kertaa. Mietin vaan yksinkertaisesti yksinkertaista kysymystä omasta elämästäni, "mitähän h*lvettiä tästä tulee". Ja aloin nauramaan. Yksin suihkussa. Kellarissa. Alasti. Hivenen psykoottista, hysteeristä naurua. Se oli niitä hetkiä kun miettii itkeäkö vai nauraa, ja jostain kumman syystä alat nauraa. Ehkä koska olet vähän sosiopaatti.

Krrhm, eksyin hiukan aiheesta. Anyways, pointti oli se että jännä miten rakentaa kuvaa tulevaisuuden itsestään ja elämästään ja minne sitten oikeasti päätyykään. Jos nyt pitäis miettiä vaikka kahen kolmen vuoden päähän, voisin esittää aika realistisen toiveen/toiveita itelleni. No ensinnäkin vois ehkä olla ihan suotavaa että vihdoin tekisin jotain järkevääkin elämässä kuten esim kouluttautuisin mut I wouldn't be so sure about that. Toisekseen, toivon että oon elänyt elämää mahdollisimman täysillä, ja tarttunut tilaisuuksiin niinkuin tähänkin mennessä. Ehkä jopa enemmän. Ei oikeestaan muuta. Kuhan ei oo missään ongelmissa ja terveys on tallella, I'll be fine.

Randomi keskiviikon päänavaus, kiitos ja anteeksi! Ja loppuhuipennoksena aiheen mukainen kuvakollaasi, minä teininä. *killme*