Mä tarvin kaikkea. Mä tarvin vapautta. Mä tarvin iloa. Mä tarvin uskoa (huom. ei uskonnollista) ja kärsivällisyyttä. Varmuutta. Epävarmuus on kuin kuristava nyrkki mun sielulle, halvaannuttava, hidastava. Vastatuuli ylämäessä.
Tarvin syvällisyyttä ja aitoutta. Toivoa. Arvoituksia ja uteliaisuutta. Flow-fiiliksiä ja sellaista roihuavaa tunteenpaloa. Mielenkiintoa. Virikkeitä. Ja erityisen paljon mä tarvin sitä, mitä varmasti jokainen homo sapiens tarvii, on tarvinnut ja tulee tarvitsemaan: nautinnon tunnetta. Elämästä nauttimisen tunnetta. Syitä, jotka jollain tavalla on harmoniassa ja liitoksissa omaan todellisuuteen. Sellaisia tarpeeks painavia syitä, jotka aina myrskyn jälkeen kurkistaa esiin pilven reunan takaa. Mulla ne on vaan vahvasti kytköksissä nautintoihin. Niitä mä tarvin.
Tietysti halun ja tarpeen välinen ero on yhtä selvä kuin yöllä ja päivällä. Tiedostan sen mut silti mä tarvin. Mun sisäinen vanhempi/lapsenvahti on antanu periks mun sisäiselle, hemmotellulle tyrannilapselle ja kuva todellisesta halun ja tarpeen rajasta on pikkuhiljaa hämärtynyt.
Toisaalta, kyllä sen aina tietää. Sen mitä oikeesti tarvii. Syvällä jossain, sielussa ehkä, on se sellanen fiilis. Se tietää. Tää kyseinen fiilis voi olla todella pieni tai huutavan suuri. Vesipisara valtameressä tai ihan koko valtameri. Ja vaikka se voi tuntua aika hazardilta toisinaan, sitä pitää uskoa. Siihen täytyy vaan luottaa.
Sit on näitä ihmisiä jotka haluaa, yrittää tai toimii tahattomasti epävarmuutena sun elämässä. Kun sä tarvit, ne sanoo ettet tarvi. Tai että ootko nyt ihan varma että tarvit, tai mitä oikeesti tarvit. Mikä sun tarve on? Mikä sä oot? Ihmiselle joka tarvii (tai ainakin tuntee tarvitsevansa) kaikkea ja enemmän tällaiset anti-tarvitsijat ja epäilevät tuomaat on myrkkyä. Kaikkia jarruttelijoita ja ehdottelijoita kyllä maailmasta löytyy ja elämään mahtuu. Ainoa antidose niitä vastaan on luotto siihen edellämainittuun sisäiseen fiilikseen. Tai niin luulen. Niin toivon.
Kun kuuntelee itteään ei voi ainakaan syyttää muuta ku itteään. Silloin tietää että kontrolli on ollut sulla ja oot vaikuttanut asiaan. Todella ärsyttävää on joutua kuseen jonkun toisen tekemistä, itsestään riippumattomista syistä. Tarvin kontrollin.
Toinen melko olennainen tarpeen vihollinen epäilijöiden lisäks on aika. Oikeestaan se taitaa olla jopa pahempi. Siihen ei oo olemassa mitään muuta puolustuskeinoa kuin kärsivällisyys, joka taas on (mun kohdalla) tarpeen arkkivihollinen. Ajalle ei vaan voi yhtään mitään. Siihen ei saa kontrollia. Aika voi tappaa tarpeita tai synnyttää uusia tilalle. Ja sen kanssa pitäis sit elää. Toisinaan vallitsee sellanen too much time in my hands tilanne ja toisinaan antais mitä vaan, että sais jonkun menneen ajan takasin. Imperfektisidonnaiset tarpeet on pahimmanlaatuisia, ja niistä yli pääsemiseen tarvii jo aika hardcoreluokan meditointia ja itsepetosta.
Kaiken tän flown jälkeen tuli blackoutti. Mut tällaista tänään ku ei oikeita kuulumisia jaksanu rustata! Älkää ihmiset lakatko tarvitsemasta, se on merkki siitä että on hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti